Tieteen etiikka on koko tiedeyhteisön – johon kuuluvat niin aloitteleva graduntekijä kuin maailmankuulu akateemikkokin – sitoutumista tieteen harjoittamisen ihanteisiin: rehellisyyteen, avoimuuteen ja kriittisyyteen.
Tieteen etiikka ei ole uusi asia eikä pohjaudu aiemmin tuntemattomille mutta nyt keksityille moraaliperiaatteille, vaan kaikkien tietämille totuudellisuuden, luotettavuuden ja rehellisyyden vaatimuksille. Tieteen etiikan kiellot ovat samat, joiden varaan koko inhimillinen yhteiselämä rakentuu: älä ota toisen omaa, älä valehtele, älä petä.
Eettiset ihanteet jäävät tyhjiksi ja merkityksettömiksi, jos niitä ei vaalita ja edistetä, jos niiden toteutumista ei valvota eikä niiden loukkaamiseen puututa. Suomessa tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) on laatinut yhteistyössä tiedeyhteisön kanssa, yliopistojen ja korkeakoulujen palautteen ja kommenttien pohjalta tutkimuseettisen ohjeen Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa (2012).
Tutkimusetiikka ei ole ensisijaisesti yritys välttää tutkimuseettisiä rikkomuksia, vaan sitoutumista toimintatapoihin ja käytäntöihin, joita ilman laadukasta ja luotettavaa tutkimusta on mahdotonta harjoittaa.
Tutkimuseettinen neuvottelukunta on jaotellut moraaliselta kannalta merkitykselliset hyvän tieteellisen käytännön loukkaukset kahteen ryhmään: piittaamattomuus hyvästä tieteellisestä käytännöstä ja vilppi tieteellisessä toiminnassa. Molemmat ovat tieteen laadun ja sen tulosten luotettavuuden kannalta vahingollisia, mutta moitittavuudessa voidaan erottaa sävyjä. Se, joka syyllistyy piittaamattomuuteen hyvästä tieteellisestä käytännöstä, ei ehkä ole ymmärtänyt, että hänen tutkimuksen harjoittamisentavassaan ilmenevä suurpiirteisyys ja huolimattomuus heikentävät hänen työnsä laatua, mutta ovat lisäksi moraalisesti paheksuttavia. Sen sijaan tutkijan, joka syyllistyy vilppiin tieteellisessä toiminnassa, ei voida ajatella toimivan vastoin parempaa tietoaan ja vahingossa.
